Saavuin sormenpäittesi punahunnuntielle

Luin kokoelmasi Itkun hiljainen suunta osittain myös yhtenäisenä runoelmana, jonka aiheena on, sanottaisiinko oman minuuden etsiminen ja menetetty rakkaus. Suo anteeksi, jos tulkitsin väärin. Muita löytämiäni teemoja olivat tunteet ja niihin liittyvinä itkut, kyyneleet, kaipaus, suru ja toisaalta unelma, uni, toivo. Vahvasti puhut myös kauneudesta, etsit oikeaa kauneutta, mutta kritikoit kaunistelua ja yleensä teennäisyyttä, jonka näet liittyvän systeemeihin ja kaupunkielämään, plastiikkaminuutta, muovista minuutta. Teemoiksi nousevat nähdäkseni myös autius, tyhjyys ja syvyys, viimemainittu niin hyvässä kuin huonossa mielessä. Koin kirjan aika melankolisena, ikään kuin alaspäin katselevana. Sanat, kirjoittaminen ja uskonto eivät ole esillä niin paljon kuin aiemmissasi, mutta ovat sentään. Paljon pohdit myös omaa minuutta, kysyt, kuka olit ja olet. Tähänkin pätee se, mitä aikaisemmin olen todennut: kirjoitat erittäin runsaasti ja monisanaisesti, sanallinen lahjakkuutesi ilmentyy. Vyörytät edelleen esiin tajunnanvirtaa ja surrealistisia näkyjä, yllätät uusilla näkökulmilla, luot sanoja uudestaan. Joitain esimerkkejä tästä: armoripsinen, suruvaleita, surukäärmeinen, mielenharju, kissahirmu, sieluräntä, pörköampiainen, valotauti, iltakortelehtipuu. Virittelet äänneassosiaatioita: syntimerkissä huudan syntymääni, ornamäntit. Ja yhä sanon samaa kuin edelliskerroilla. Tähän vyöryttelyyn lukija myös helposti väsyy, ja asioita jää epäselviksi. Minulle sellaisia olivat eim. runot sivuilla 21, 56 ja 59 (mihin tässä viittaa se-sana?). Esipuhettakin toivoisin hiukan selkeämmäksi. Ilmaisutapaasi kuvaamaan sopii hyvin sivulle 22 luomasi kielikuva: ”- - ulottuvuudet, joiden siimamaiset lonkerot muodostavat kirjoitusta”. Muita mainioita ja omaperäisiä kielikuvia: – muovinen minäsi on ruma – päivä raapaisee valon kynnen teräväksi – sanat pitivät sylissään rakkautta – hienosti sisustettu masennus – nauravia paljaita varvasrunoja – pistosteni tummansoittava myrsky – solmit vielä kaikkeuden kengännauhat – kaikki tiet ovat käytäviä (huom. tässä myös kaksimerkityksisyys: käytävä omana sananaan ja sitten tarkoittamassa sitä, että teitä on käytävä) – - - liika herkkyys/ polku tähtien – avaruus – rotkon kävellessä sillalla – pudotan kirjaimia itkujeni tikapuilta seisten korkealla kirpeässä runojen pensaassa – sadekin lankeaa syntiin – olen kahdeksas korva elämän pinttyneessä poskessa – kivet olkaimia metsän vanhoille äänille/ sienet siunaavat menneen – aatossetä hipusi pöllönauraen harmaapurolla – huudan rikki sydämeni lämpöä – murokulhojen valoissa Parhaina runoina pidin seuraavia: (sivu) 7 (erityisesti 4 ensimmäistä säettä), 9, 10, 11 (kaunis satu-unelma-aiheinen proosaruno tai pieni kertomus), 27, 28 (tässä tulet ulos maailmaan), 34, 57, 60, 67, 88. Näistä osa kuuluu kirjasi lyhimpiin, ja edelleen suosittelen, että kirjoittaisit jatkossa enemmän myös lyhyitä, vähän pelkistetympiä runoja. Kokoelma on alkupainotteinen. Tarkoitan tällä sitä, että parhaista, monimielisimmistä ja kiintoisimmista runoista on melkoinen osa ennen teoksen puoliväliä. Lopummalle olet kirjoittanut proosamuotoista kertomusta tai pohdintaa sairaudesta ja omasta olosta. Runokokoelma ei näille ole mielestäni paras paikka, vaan voisit jatkossa harkita niitä – tai siirtää vaikka tästä, jos teet lisäpainoksen – kokonaan proosamuotoiseen teokseen, jossa olisi vaikkapa kirjettä ja päiväkirjaa, esseemäistä mietiskelyä. Olen jo pitkään ajatellut sitäkin mahdollisuutta, että julkaisisit omana kirjanaan kirjeet Jumalalle. Tänne on päässyt nyt vain yksi sellainen, erittäin hyvä. Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei ollut lukukokemuksena ihan niin antoisa kuin kaksi edellistäsi. Mutta tämä on tietysti vain minun mielipiteeni. Vielä pieni tekninen seikka. Kun sanoit viestissäsi, että hieno kansikuva on sinun, se olisi kannattanut ilmaista myös kirjan teknisillä sivuilla tai takakannessa. Kuvitus ylipäätään on minusta upea. Hyvää kirjoittamismatkaa edelleen! t. Liisa Enwald