Jokin tunne sisälläni, josta en ota kiinni. Se tuntuu sydämen ympärillä majailevalta tavallisuudelta. Olenko jo kirjoittanut kaiken tarpeellisen, kaiken mitä minun pieni sydämeni jaksoi. Ehkä vähän enemmänkin. Olisiko aika saada jotain välillä takaisinkin, eikä vai antaa muille. Vaikka riittämättömyyden kokemus hiertää vielä 33 kirjan jälkeen. Aivan kuin olisin tehnyt turhan matkan kauaksi, tullakseni taas lähtöpisteeseen.
Ajattelen, että olen riisunut kaikki opit ja esimerkit ja luopunut kaikesta mitä seurata. Olen luopunut minuuden siteistä ja etsinyt yhteyttä kaikkeen. En ole nähnyt niin pieniä asioita kuin oma tahto, halu, tarve tai kateus, viha, katkeruus tai oma voima. Olen vain heittäytynyt OK-tilaan. Katsonut miten paljon turhaa kannamme mukanamme, ja tehneet kaikesta niin pirun vaikeaa, eli tehneet kaikesta niin tavallista. Enkä tiedä onko siinä mitään järkeä?
Onhan se paljon helpompaa olla kaipaamatta kaipaamattomuutta, itserakkautta ja tunnekylmyyttä, kuin elää jollain pyyteettömällä rakkaudella. Sallia itselleenkin jotain niin hienoa. Vaikka ilmaista mielenrauhaa ja harmonista värähtelyä ja sielunviisautta. Ja vaikka olisi niin tukossa ja maailmanviemä, niin etsiä se hetki uudelleen, kun saa piuhat oikealla tavalla päästään solmuun. Itkeä kun itkettää, elää tunteiden kirjolla, vaikka sitten kirjolla, jos ihmiset tahtovat kaiken jotenkin diagnosoida. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta.
Ei tämä näkyväksi tulo ollut ollenkaan sitä miksi sitä kuvittelin. Kun sitten pitäisi itsekin nähdä, muutakin kuin oma kupla, jonka kyljessä on yhä se rakas keltainen papukaija. Aamun lähestyessä.
Kommentit
Lähetä kommentti