Elämää

 Ilta keittää yötä keittimellä, sekoaa laskuissa, nyt yössä pysyy lusikkakin pystyssä. Ilta laittaa unen pikkulautaselle,

kastaa unta yössä.
Minä vetäydyn julkisuudesta.
Elän ihan tarpeeksi elävää elämää tällä hetkellä, en kaipaa enempää muuttujia. Yksinäisyys on enempi erilaisuutta kuin yksinäisyyttä ja ihmiset, jotka eivät koe yksinäisyyttä ovat minulle joutavia. Katselin tänäänkin juhlivaa nuorisoa puistonpenkillä, tietoisuuteni käveli vain ohitse, olisi tahtonut kiertää penkit kauempaa. Mutta seuralaiseni tahtoi kävellä ohitse.
Olen arka. Tunsin olevani tänään rakastettu ja kaivattu ja ikävöity. Sellaista tunnetta ei ole ollut kolmeen vuoteen. Rakensin kokemuksia kuin ikeasta hankittuina.
Huomenna ja ylihuomenna vain kaipaan. En tiedä kuinka teen sen. Tapaan ainakin pari kaveria. Käyn vähän ajelemassa bussilla. Ke, pe-la, päivät tapahtumia taas, kun menemme yökylään lähikuntaan. Ei voi olla kovin pitkään, kun kasvit eivät pärjää lämpöisessä kauaa ilman vettä. On sekin tekosyy vetäytyä luolaansa ja miettiä pieniä kirjoitelmiaan. En tiedä olenko yksinäinen vai kannanko vain yksinäisyyden tunnetta? Sitä yritän miettiä realistisesti. Veikkaan sen olevan tänä päivänä pelkkä tunne, josta en ole päästänyt irti. Ei mun elämäni ole helppoa. En kohtaa juuri yhdenkään ihmisen kanssa millään tasolla. Lähinnä minä olen vain pelkkää taidetta ja musiikkia. Jotain särkynyttä jossain. En edes tiedä missä, mutta enimmäkseen kohtaamiset koostuvat muiden ymmärtämisestä, oman itseni hylkäämisestä, ja sivuutetuksi tulemisena taiteilijana. Pystyn kyllä katsomaan leffoja, kuuntelemaan vaikka Tommi Läntistä, katsomaan lätkää, vaikkei ne mun maailmaani kuulukaan. Yritän kohdata ne asiat ja miettiä, että jokin merkitys ja tarkoitus näilläkin on. Ei ne ole vähempiarvoisia minkään Kellopeliappelsiinin tai Winterreisen kanssa. Vaikka ei niissä samaa kosketuspintaa olekaan.

Ajattelin jättää tämän nyt tähän hetkeksi. Yritän vain elää elämääni. Joka ilta kirjoittanut stoorin erilaisia ajatuksia: eilistä en voinut julkaista, koska se oli niin poliittinen. Mä luulen, että lopetan tämän sivuston koluamisen, en aio erota tästä, ellei mua sitten potkita täältä pois. En mä tiedä mitä mä teen. Kunhan hölötän joutavia lämpimikseni.

Päivä ei päässyt tänään kulkemaan edes pois, se pysähtyi onnelliseen tunteeseen ja kirjoitti taas kaiken alusta. Paperikirje ei lähtenyt mukaan, joten päiväkin jäi vain lentämään kattojen yllä. Haaveet tulivat tänään lähelle ja minä kerroin kiitokseni. En voisi muuta elämältä toivoa. Toivo on niin kauan asunut yhdessä illuusion kanssa kurjassa liitossa, ettei se ole paljoa luokseni ehtinyt. Minulla on ihan oma toivo, ei kenenkään muun toivo. Minä vain unohtelen toivoani eri paikkoihin vähän väliä. Järkeni seisoo nyt yksin jossakin, en ole sitä nähnyt aikoihin. Vähän se marmatti mennessään ja manasi. Tätäkö tahdot, Sami?


Huomenna kavennan mieltäni, kun järkeä ei enää ole, ettei se ole liian löysä ja tipahda. Sillä sitten minulta puuttuu taas mielikin. Enkä minä sitä tahdo. Tajunta viettää aikaa haahuilemalla ja istuskelemalla näiden varjojen kätköissä. Se viilentää. Ajattelen kaikkia menneitä päiviäni. Ajattelen jatkumoa, jonka kursoria en näe. Se on liian pieni ja häviävä näiden valkoisten jänisten maailmoissa. Lennän kauaksi oletetusta maailmasta, toiseen maailmaan, jota rakastan. Se vain nostaa lahkeitaan ja istuu sohvalle. Joku, jota rakastan kirjoittaa kaiken kässäristäni uusiksi. Minä en suruani enää edes kirjoita, minä vaihdoin mankutafonia. Minä vaihdoin vaatimustasoani. Maailmasta ei ole kadonnut kaikki hyvä, se asuu yhä jossain mielikuvituksen etäisyydellä. Jakeita sieltä täältä riemukirjaimista ja onnielementeistä. Jokin suuren sydämen läpikäynyt maailma tuo elämän pois outojen ja sekavien vihamerkkien maailmasta. En ole koskaan ollut näin onnellinen. Onnellisuus ei näkynyt minun käsialastani, minun käsialani on kadonnut osa minun kapasiteettiani.