Elämää

 Omatarina

 

Oli keskiyö, kun synnyin Maamme laulun soidessa radiossa synnytysosastolla. Se oli viimeinen radio ohjelma seitsemänkymmentäluvun radiokanavalla. Kätilö lähti viemään minua kierrokselle synnytys osastolle.  Näyttämään lapsenmallia muille äideille sairaalassa. Kätilö oli sanonut, että tästä pojasta tulee jotakin suurta, kun syntyy Maamme laulun soidessa. Se herättää näin myöhemmin ajatuksia, ovatko kaikki suuret nimet olleet lopultakin hyvin onnettomia ja ulkopuolisia, yksinäisiä. Saarikoskesta ja Sibeliuksesta lähtien. Itse olen pyrkinyt hiomaan särmiäni ja epäkohtiani. Olen etsinyt onnistumisia ja kunniaa. Hyvääkin mainetta. Hyveitä ja arvostusta ajanhengen vastaisesti. Sellaisia arvoja ei kauheasti enää ole näkynyt. Jonkinlaisen kynttilän olen koittanut pitää liekissä. Joka kynttilänpäivä uudistan liekkiäni ja mieleni steariinia. Eikä tuli ole täysin onnistunut vielä sammahtamaan. Monet pettymykseni ovat sen saaneet lepattamaan.

Ajattelin kirjoittaa tarinan yksinäisyydestä. En tiedä paljonko siihen tulee tapahtumia, toivoa ja elämää. Olen aika pohdiskeleva ja ajatteleva ihminen. Jokin minua paljon suurempi voima tuntuu kirjoittavan tämänkin tarinan. En minä. Tämän otsikko voisi olla kohtalo, eikä minun oma tarinani. Tästä tulee hyvä, jos tämän oli tarkoitus tapahtua.

 

Niin, kenelle ja mille synnyin tuona kovimpana punkvuotena. Vastassa oli isä, äiti, veli ja sisko. Ja erilaisia eläimiä. Ystäviä minulla ei ollut koskaan. Juttelin kaisloille. Ne puhuivat minulle. Juttelin metsäeläimille. Mieluummin menin puhumaan koulun jälkeen jollekin kotimme eläimelle, kuin muulle perheenjäsenelle. Kronologinen en ole. Annan muistojen viedä. Ennen kouluun menoa, kun jäin isän kanssa kotiin, kun äiti kävi vielä siivoamassa. Meillä oli viimeisiä kertoja hauskaa isän kanssa ennen kuin minä täytin neljäkymmentä ja isä seitsemänkymmentä.  Me paistoimme perunaa ja makkaraa pannulla ja nautiskelimme. Se oli todella herkullista. Joimme itsellemme piimäviikset. Ja ehkä röyhtäisimme. Meillä oli hauskuutta jakamassa neljä koiraa sillä hetkellä. Eläimiä oli iso nivaska eri elämänvaiheissa.

 

Tuli vuosi 1986. Minun kouluun soveltuvuuskokeeni. Palikkatestit menivät jännityksen takia aika puihin. Vaikka olin tunneälykäs ja fiksu miehenalku. Lääkärintarkastus ja rokotukset saivat minut itkemään. Kun terveydenhoitaja kävi niitä kotonamme pistämässä. Yhtään ystävää minulla ei ollut siihen seitsemän vuoden ikääni ollut. Olin niin paljon yksin, että minulla oli sekoittunut mielikuvitus ja todellisuus. Kuuntelin Juice Leskistä. Kun muilla oli Dingomania. Sen ikäisen pojan aivonystyröitä ne sanat hivelivät ja mielipiteet tuntuivat ihailtavilta. Ehkä sen ikäinen poika osaa rakastaa platonisesti koko sydämellään, ilman, että siihen sekoittuu romanttisia tuntemuksia tai sukupuolisidonnaisuutta. Nykyisin tunnen olevani itse paljon fiksumpi kuin Juice oli ikinä eläessään. Lähinnä ihmettelen muiden myöhäisherännäisyyttä tuohon, jota kutsun nyt lähinnä Neuvostorockiksi. Viimeinen levynsä: Senaattori ja boheemi on kuunneltava kypsä levykokonaisuus.

Koulun ensimmäisellä luokalla oli mainio ensimmäinen päivä. Luokallamme oli miesopettaja. Hän tuli kouluun. Ennätin nähdä hänet vilaukselta, kun hänet vietiin kuin suurintakin rikollista poliisiautoon. Olin ennen sitä tutustunut rauhan aatteeseen ja hippeihin. Diggasinkin sellaista kovin. Ja arvostukseni oli suurta. Ensimmäisen luokan opettajani oli totaalikieltäytyjä armeijasta. Wau sitä miestä. Tuo kokemus oli tärkeintä koko peruskoulun ajalta. Siis Wau.

 

Meidän luokallemme tuli toinen hippi opettajaksi. Hänen nimensä oli Kati. Ja hän ajoi keltaisella rättisitikalla, jonka kyljessä oli papukaijoja. Hän matkasi kiinassa ja osasi kiinaa. Meidän luokallamme kokeiltiin ensimmäistä kertaa Suomessa pehmeää laskua. Meillä ei esimerkiksi annettu numeroita mistään. Meille annettiin kirjaimia. S oli niistä yksi. Ja se miltä kirjain kuulosti, oli arvostuksemme mitta. Olin opettajan lemppareita. Hän piti minua erittäin lahjakkaana. Kirjoitin pian sen jälkeen, kun olin lukenut ensimmäisen kirjani, oman ensimmäisen kirjani. Ensimmäinen lukemani kirja oli Nalle Puh ja ystävät. Ja ensimmäinen oma kirjani kertoi lapsenomaisen tarinan kaikkine piirroksineen Maija Mehiläisestä. Sidoin sivut villalangalla toisiinsa. Kirja oli nykyinen lempivärini sininen väriltään. Silloinen lempivärini oli keltainen. Minulla oli keltainen WWF pipo päässäni. Koska olin jo silloin miespuolinen feministi ja hyvin luontohenkinen. Aina biologiannumeron 9-10+. Silloin myöhemmillä luokilla, kun numeroita ylipäätään annettiin.  Löysin muun muassa äitini kanssa Suomen ensimmäiset suppilovahverot 1986 Sammatin Härkäpäästä. Kuuntelin aina tai katselin luontoillat. Innostukseni on yhä loppumaton näitä luontoasioita kohtaan. Hieman ylpeä, niin mies feministisyydestäni kuin luontoihmisyydestäkin.

Minä leikein joskus isoveljeni kanssa nalleilla. Minua ei kiinnostaneet Turtlesit ja hämähäkki miehet. Minua kiinnosti kuvitella itseni aikuiseksi niiden nallehahmojen kautta. Kuuntelin musiikkia ja kuvittelin jo itseni Provinssirockiin päälavalle. Tahdoin oppia soittamaan. Ensin minua kiinnostivat rummut. Sitten mua kiinnosti kitara myöhemmin kaikkein eniten. Nykyisin soitan sähkökitaraa paljon paremmin kuin ikinä uskalsin edes kuvitella. Olen parhaimmillani guru kitarassa. Joidenkin mielestä olen kolmen maailman elävän blueskitaristin joukossa.  Ainakin tunnustan juurevuuteni. Se homma on hanskassa. Olen usein ajatellut, että läpi elämän nalleilla leikkimistä ja siinä sivussa ihmisenä kasvamista. Se on melkein mun mottoni.

 

Istuimme keittiön pöydän pitkällä penkillä, isän kalju ja minun runsas tukkani vastakkain. Teimme minun läksyjäni yhdessä. Niin kauan kuin läksyjäni tein. Koulukiusaaminen äityi toisesta luokasta eteenpäin niin pahaksi, että mielenterveyteni järkkyi niin pahasti, ettei minusta ollut oikeastaan mitään inhimillistä jäljellä. Muistan yhä tuon hymyn ja naurun, joka raikui, kun teimme isän kanssa noita läksyjä yhdessä. Isä sanoi joskus useinkin, kun istuimme keittiön pöydän ääressä, kun hän tavasi sanomalehtiä, että Sami on ainut, kuka vähän kuuntelee mitä hän tavaa. Sekin tuntui todella hyvältä, pienestä lapsesta. Ja tuntuu se vähän vieläkin hyvältä. Oikeastaan todella hyvältä.

Äiti oli luku sinänsä. Häntä en ole maininnut vielä kunnolla kertaakaan tässä tarinassa. Johtuneeko siitä, että hän on juuri kuollut ja sen käsitteleminen tekee yhä niin kipeää sisimmässäni. Hän ei ollut kovin äitimäinen ihminen. Omaan äitiinsä ja isoäitiinsä tullut. Mummokin on sanonut, että hän ei tahdo olla mikään mummo. Eikä hän koskaan sitä ollutkaan. Ei minunkaan äiti ollut mikään äitityyppi. Hieman itsekäs ja hänen omat tarpeensa olivat meitä jälkeläisiä tärkeämmät. Jonkin sortin nymfomaanikin hän oli. Olen perinyt häneltä seksuaalisen viriiliyteni. Joka on jossain määrin myös minulle äärikilttinä ihmisenä taakka.

Kasvoin niin nopeasti. neljännellä luokalla hurahdin. Hurahdin pituutta 185 cm saakka. Eikä se sopinut mihinkään normeihin. Olin niin pitkä ja painoin 45 kg. Se oli hirvitys lääkäreille ja hoitajille. Partahaiveniakin alkoi ilmestymään. Miehen ruumis ja lapsen rikottu ja kiusattu mieli. Kun menimme seurakuntaan luokan kanssa tutustumaan, tädit kysyivät, olenko työharjoittelussa. Minä koin sen lasten kovan metelin ja äänekkyyden tappavan ahdistavana. En yhtään tuntenut kuuluvani millään tavalla joukkoon. ” On helppoa mennä joukon mukaan, on helppoa mennä minne vaan.  Vaan kysyä sopii, oppiiko kukaan siellä ajattelemaan” Tuollaiset syyt vei luottamusta elämään ja ihmisiin.

 

Ihan koko kouluaika meni kilttinä hissukkana, jonka puhetta ei kukaan oikein edes kuullut. Rehtorikin sanoi, että menee tämän yhden ihmisen elämä yhdeksi helvetiksi täällä koulussa. Ainoita hyviä muistoja kouluajoilta oli penkkaripäivät ja mopokaste. Siellä tunsin hetken olevani vapaa ja elämässä kiinni. Toki ilman ystäviä/ ystävää.

 

Kun täytin kymmenen vuotta, siihen asti ollut suunnaton rakkauteni vanhempiini, se kääntyi vihaksi. En voinut ymmärtää miten omat vanhemmat voivat kohdella omaa lastaan niin kuin he tekivät. Se oli jotain niin pöyristyttävää. Silloin sisimpääni sattui. Silloin sisimpääni sattui niin lujaa, ettei sitä kipua voi kuvailla minkään muun kokemani kanssa. Isä ei ollut mikään pulmunen ennen aivokasvaintaan. Eikä sen jälkeenkään. Häneltä leikattiin tennispallon kokoinen aivokasvain tunnelohkosta pois. Tunteita ei lapsen silmin pajlon jäljelle jäänyt. Ei meillä koskaan isä eikä äitikään tunteistaan puhunut. Kerran mainitsin äidille tunne sanan. Äiti tokaisi siihen vain, että mitkä tunteet. Rakkaus oli hänen sanojensa mukaan seksiä. Hyvää seksiä. Olisipa tuolloin osattu tietää erityisherkkyydestä. Ja olisipa minun vanhempani tienneet erityisherkkyyden. Olisipa minä tuntenut sanan herkkyys.  Olisinpa tunnistanut tämän asian itsestäni. Luulin, että kaikki ihmiset ovat tällaisia, Ja kaikki kokevat kauneutta samalla tavalla ja välttävät sotaa ja aseita ja ovat totaalikieltäytyjiä. Ilman muuta asiani meni niin. Eikä kukaan tahtoisi ajaa omaa etuaan, eikä juosta helpon rahan perässä. Eikä kukaan tahtoisi kuunnella black metallia. Jonka nimesin jo silloin mustaksi helvetiksi.

Sen minkä tahdon vanhemmistani kertoa. Se rakkauden heihin voi palauttaa myöhemmällä iällä. Ei samanlaisena. Ei autenttisena. Mutta, kun on nähnyt paljon monenlaista elämää ja kokenut paljon asioita. Hyviä ja huonoja, Pettymyksiä, nälkää, kurjuutta, iloakin. Romanttisia rakkauksiakin. Vanhempiaan voi oppia rakastamaan vielä uudelleen. Ei se helppoa ole ja vuosien varrella olen katkonut välinikin heihin vuosiksi ja lakannut yrittämästä. Mutta uskon, että minun vanhempani olivat pohjimmiltaan hyviä. Heissä asui jossain syvällä se hippi, joka minäkin olen saanut olla. Olen minäkin ollut välillä menettää itseni valtavirralle ja mennä mukaan kaikenlaisiin kotkotuksiin. Siksi, etten joutuisi olemaan yksinäinen. Minun vanhempani valitsivat yksinäisyyden. He eivät tahtoneet ystäviä. Eivät edes muuta sukua ympärilleen. Äitikin haudattiin ilman yhtäkään ystävää haudan lepoon lokakuun loppupuolella 2023. Se oli raju kokemus ja koko lapsuuteni ja kaikki kurjuus tuli sieltä haudan syövereistä suoraan minun silmilleni. Se tapahtui kesken tämän kokemusasiantuntija haun ja mietin vakavasti, että onko minusta vielä sittenkään tähän. Olin todella otettu valinnastani tähän koulutukseen. Välillä vaan on huono ommari siitä, kun höpötän ihan liikaa tunnilla. Minulla ei ole kotona ketään kelle puhua ja se purkautuu tunneilla välillä turhana löpinänä. Sitten taas pitkästi ja lörpötellen en ole osannut koskaan puhua.

 En tahtonut hirveästi ikäviä asioita tuoda esille tässä sepustuksessani. Itseni kannalta on paljon parempi ottaa toivoa mukaan. Ja kuten huomattu, en ole diagnoosikeskeinen ihminen ylipäätään. Ne eivät rajoita minua, mitä teen ja mitä osaan tehdä/ saan tehdä. Stigmaa olen poistanut jopa valtakunnallisissa lehdissä näistä aiheista. Puhunut rehellisesti kuka olen ja mitä edustan. Niin hyvässä kuin pahassa.

 

Yksinäisyys, Sitä kesti parisuhderintamalla 42 vuotta. Olen nyt 44vuotias. Menetin poikuuteni toissa tammikuussa naisen kanssa, jonka kanssa olin kihloissa ja menossa naimisiin. Erinäisistä syistä meille tuli nopeasti ero. Sen jälkeen minulla on ollut yksi lyhyt suhde. Sekään ei kestänyt. Olen todella ylpeä, etten ole elellyt himojeni mukaan. Ja mennyt minne hormonit minua vie. Sami on aina ollut ystävätyyppiä. Mutta en ole osannut olla ystävä juuri kenellekään. Miten voisin osata. En ole osannut pitää kiinni ystävistäni. En ole tiennyt edes mitä ystävyys on. Mitä se pitää sisällään. En ole viettänyt kenenkään kanssa hirveästi aikaa. Enimmäkseen olen istunut tässä olohuoneen kovalla penkillä ja miettinyt.  Miettinyt elämää, elämääni, ja ihmisyyttä. En ole aina osannut suoriutua kunnialla, en oikein mistään. Vaikka tarinan alussa puhuin pyrkimyksistäni siihen suuntaan. En osaa, en pysty olemaan, aina niin hyvä ihminen. Rakkautta minä kaipaan kovasti. Minä arvostan suuresti ystävyyttäkin. Olen opiskellut ystävyyttä nyt tasan 9 vuotta. 9 vuotta sitten sain kokeilla ystävyyttä. Ensimmäistä en saanut vielä pitää. Se kariutui melko pian alkuasetelmien jälkeen. Ihan hyvä ja arvokas kokemus ja muisto siitäkin jäi.

Ensimmäiset ystävät löysin FB-runoilijoista 2015 keväällä. Siitä on kuljettu pitkä matka eteenpäin. Silloin ihmiskontaktit olivat vielä niin viattomia ja naiiveja. luotin kaikkeen ja kaikkiin. Lapsenusko ihmiseen ja puhuin kaikille kaiken. Omat ja toistenkin asiat. Siitä olen kasvanut paljon. Nykyisin pidän asiat omana tietonani ja salaisuudet. Olen uskollinen kaveri. Jotkut ovat tulleet sanomaan minulle, että olen heidän paras tai parhaimpia ystäviään. Olen siitä todella otettu.

 

Toivo ja armo ovat suuressa osassa elämässäni. Jokaisen pitäisi saada ne diagnoosit eläessään. Niillä pötkii jo pitkälle elämässä. Minulla on toivo, että löydän vielä sellaisen parisuhteen ja ihmisen rinnalleni, joka arvostaa minua ihmisenä kaikin puolin. Joka ei riko herkkyyttäni ja väheksy kaikkia lahjoja, joita minullekin on elämässäni suotu. Niin pyrin itsekin tekemään. Se päivä vielä koittaa, jolloin voin huokaista helpotuksesta. Minäkin saan olla osa tätä kokonaisuutta. Minäkin saan kuulua yhteyteen.  Minäkin saan tuntea olevani rakastettu.

Tahdon luoda toivoa kaikkiin masentuneisiin ja heihin, joiden on vaikea hengittää ystävyyttä ja rakkautta. Sillä se kuuluu meille kaikille, aina ja iankaikkisesti, Aamen.

 

T. Sami Antero Nygrén

12.3.2024 Tampere