Tampere 25.7.2019

Kuumat auringon askeleet outoon kellonaikaan kuuluvat talon takaa. Mitä sillä mielessä? Askeleet ovat jo viilenemässä. Yön sukat peittävät hiljentäen sen askeleet. Kuu vain päästää varpaan vilkaisemaan mustaa taivasta. Vielä ei ole sen aika. Viimeinen heinäkuun hetki pakkaa laukkujaan, elokuussa lähtevään junaan. Minun raideleveyteni ei osu elämän kiskoille, joudun jäämään kuolleiden maille odottamaan. Kaurisavaruus yhdistää minut usvaiseen kauneuteesi, varjoisen Jumalan pesemään elämänselkään.

Sielussani pudonneet sanasi likaantuvat, muodostuvat uudelleen lupauksiksi. Kiireen kuparisiin leijoihin kallion laelle. Putoavat yhä uudelleen. Sanojesi kiertokulku. Ajatuksien tuntevaan keveyteen. Pöydällä sadan askeleen leipä kantaa huolta terveydestä. Yritän sen aamuun nojata. Itkupeura juoksi silmieni eteen ja toivo astui taaksepäin. Hetki oli kunnioittava. Kummasteleva mumina hämärän istuessa kanssani pyöreällä illan mahlalla. Ikävä viitoittaa tietä pysymään tässä. Vaikea on löytää se, joka täällä on vastuussa. Kaikessa on niin monen ihmisen sivuutetut ajatukset. Ojan pohjalla vielä jossain ne omanikin.

Odotukseni virsissä sanojen puolukat kypsyvät kellanmustiksi rahiseviksi kumaran vaunuiksi. Ne helpottavat kujeilevan tiikerin jauhomaisia silmiä. Puen viimeiset mietteet isokorvaisiin mukeihin täynnä nauravia sokereita.

Kaupunkinukke alkaa kajota taivaalta ajan sanovaan valkeuteen. Lupaa kysytään meiltäkin. Emme tiedä mitä muutakaan tekisimme. Pudonneet ihmisyydet kolmanneksi ja kaikki kolmannen takan on säästynyt haukien ruodoilta. Ja edessä pelkät käsintehdyt juuret. Niistä tulimme iloisiksi. Nauruköysi riippuu surun kasvoista, joissa silmät vasta painivat toisiaan tatamiin. Tuomari ajaa surua kauemmaksi. Ilo ei piittaa. Ahneus katsojista antaa tilaa kaikelle koetulle ajatusten sadesaturnuksessa. Silmujen odotetaan parantavan vartensa elämää.